Uusi aamu tuntematon
© 2019 Golubenko – Honkaneva
Kustantaja: Lite Lion Europe, Rae vald, Estonia
Valmistaja: Lite Lion Europe, Rae vald, Estonia
ISBN 987-9949-01-570-2 (Nidottu)
ISBN 987-9949-01-568-9 (PDF)
ISBN 987-9949-01-569-6 (EPUB)
ISBN 987-9949-01-565-8 (MOBI)
Tukholma
Valkokultaisten korvakorujen timantit säkenöivät kylpyhuoneen kirkkaiden valojen loisteessa. Huolitellun manikyyrin saaneet kynnet heijastivat valonsäteitä pitkien sormien käsitellessä koruja tottuneesti. Lisa oli saanut korut lahjaksi mieheltään Zurichin matkalla, jossa he viettivät viidettä hääpäiväänsä. Samana keväänä 2010 oli lentoliikenteen pysäyttänyt tulivuorenpurkaus Islannissa, joka esti heidän matkansa juuri hääpäivän aikaan. Muistikuvat illalliselta Zurich-järven rannalla piirtyivät terävinä, vaikka hetkestä oli kulunut jo kolme vuotta. Upea korurasia ilmestyi kuin tyhjästä illallispöytään, vaikka Lisa ei odottanut mitään huomionosoituksia merkkipäivästä huolimatta. Avioliitto ei noussut heidän arvomaailmassaan aivan korkeimmalle paikalle, vaikka se tiettyä lisävarmuutta toikin Lisan poliittiselle imagolle.
Zurich-järvi oli maaginen paikka niin päivällä kuin yöllä. Auringonpaisteessa sinivihreä järvi näytti merenlahdelta, rantavedessä uiskentelevat sorsat ja joutsenet ilahduttivat ohikulkijoita ja lintuja ruokkimaan tulleita ihmisiä. Pimeyden laskeutuessa koristeellisten valopylväiden kuvajaiset veden pinnalla, hiljainen puheensorina iloisten naurahdusten säestämänä, vuorien takaa noussut keltainen kuu, kaikki romantiikan ainekset saivat kovimmankin uranaisen hetkeksi pysähtymään ja miettimään parisuhteen hyviä puolia. Yhteiset matkat eivät olleet kovinkaan yleisiä molempien edetessä kiireisellä urallaan kohti vaativampia tehtäviä. Lisan uran suurin harppaus oli pääsy europarlamenttiin edellisissä vaaleissa. Usein toistuva matkustelu Euroopan päätäntävallan keskuksiin oli tehnyt Lisasta nopean valmistautumisen mestarin, aikaa itsestään huolehtimiseen oli aina vaan vähemmän. Silti oli ehdottoman tärkeää näyttää hyvältä ja huolitellulta säilyttääkseen uskottavuuden kollegoiden ja äänestäjien edessä. Pitkät, vaaleat hiukset ja katseet valloittava nuttura oli ollut Lisan tavaramerkki jo vuosia. Pohjoismainen eleganssi toimi loistavasti ainakin toistaiseksi. Siitä todisteena oli useat luottamustehtävät vuosien varrella.
- Kulta, laitoitko eilen uuden, sinikeltaisen solmioni matkalaukkuun? kuului ääni makuuhuoneen pukeutumistilasta.
Hän oli Lisan puoliso, Matts, suuren ruotsalaisen pörssiyhtiön varatoimitusjohtaja.
- Matkalaukkusi on valmis. Voit viedä laukut alas, taksi on täällä muutaman minuutin kuluttua, sanoi Lisa olkapäänsä yli ja sipaisi viimeisen silauksen hillityn sävyistä huulipunaa, napsautti korkin kiinni ja pudotti puikon uuteen Louis Vuittoniinsa.
Ylellinen elämä ei ollut hänelle aivan niin itsestäänselvyys, kuin miltä ulkopuolisen silmin näytti. Määrätietoisuus ja oikeissa paikoissa toimivat kyynärpäät muuttivat Lisan elämän pala kerrallaan tavallisen keskisuomalaisen perheen tytöstä Tukholman esikaupungin hienostoalueen asukkaaksi. Suurimman osan lapsuuden kesistä hän vietti tätinsä perheen luona Lidingön saarella, Tukholman keskustasta parinkymmenen minuutin Tunnelbana-matkan päässä. Ensin vain lasten kaverina, myöhemmin töitä tehden; tädin perheellä oli elektroniikka-alan maahantuontiyritys, jossa oli aina tilaa kielitaitoiselle kesätyöntekijälle. Osan ajasta Lisa kuitenkin hoiti perheen juoksevia asioita vanhempien ollessa liian kiireisiä. Perhe otti Lisan avosylin vastaan, vuosien kuluessa tädistä tuli kuin toinen äiti. Kiireiset kesät tuntuivat silti lomalta, suurkaupungin vilinässä liikkuminen oli loistavaa vaihtelua suomalaisessa maalaiskunnassa koulua käyvälle tytölle. Tukholma vei lopulta voiton ja hän päätyi jatkamaan opintojaan Suomen sijaan Ruotsissa.
Arlandan lentokentällä lähtevien lentojen valotaulusta eivät tällä kertaa kiinnostaneet kaukomaat, Strasbourg tai Bryssel, vaan Simferopol Ukrainassa. Lisa ja Matts olivat päättäneet matkustaa sinne kahdestaan, vaikka heidän lopulliset määränpäänsä olikin eri kaupungeissa. Euroopanunionin sisäpiireissä kulttuurimatkaksi alentavasti kutsuttu neuvottelukierros oli sovitettu Sevastopoliin, jossa jälleen kerran keskusteltiin Ukrainan EU-jäsenehdokkuudesta. Realistista tai ei, ainakin käytiin keskusteluja. Elettiin vuotta 2013, oli kulunut kahdeksan vuotta Oranssista vallankumouksesta, eikä maan tapahtumia ja politiikkaa voinut sen jälkeenkään kutsua kovin vakaaksi.
Toisaalta Mattsin luotsaama johtokunta oli matkalla Jaltalle solmimaan suurta sopimusta, joka koskettaisi Ukrainan yli 40 miljoonaisen kansan arkipäivää. Suotuisalla aikataululla molempien oli mahdollisuus järjestää pari ylimääräistä vapaapäivää ja se olisi mukava hyödyntää katsellen nähtävyyksiä, joita Krimin niemimaa tarjosi. Kumpikaan ei ollut aiemmin ollut turistina maassa, jossa työasiat veivät aina koko ajan. Pari päivää hotellien kabineteissa ja kiireiset kuljetukset mustilla autoilla lentokentältä ja takaisin eivät tarjonneet mitään erikoista.
Kaupungissa oli myös toinen ryhmä EU-edustajia samaan aikaan, joiden kanssa oli yhteistä ohjelmaa. Tämänkertaisten kokouspäivien oheen oli järjestetty tapaamisia paikallisen opetusministeriön edustajien kanssa ja ainakin ennakkotiedon mukaan tutustumiskäynti johonkin vanhaan kouluun. Koulutus ei sinällään ollut Lisan mieluisin aihepiiri, kun kotona oli aina yksi opettaja, nimittäin Lisan äiti opetti yläasteella suomen kieltä. Äidin työtä arvioiden opettajan ammatti oli kaukana siitä, minkä Lisa koki mielekkääksi. Opiskelunsa jälkeen hän piti hienovaraisesti etäisyyttä kaikkeen koulumaailmaa koskettavaan.
Sevastopol
Syksy tuli yllättävän aikaisin tänä vuonna. Kylmä ei ollut, mutta satoi taukoamatta jo viidettä päivää. Marraskuun kultaisen aurinkoiset päivät muuttuivat yllättäen harmaudeksi, jossa riehuivat kylmä sade ja ulvova tuuli. Puuskat paiskoivat märkiä lehtiä auton ikkunoihin. Dina kurvasi kotitalon pihaan. Onnettomalta vaikuttava parkkipaikan etsintä päätyi lopulta siihen, että Dina työnsi autonsa mahdottomalta näyttävään rakoon ja rupesi purkamaan kauppakasseja ulos. Kassit tuntuivat painavan tonnin. Autoon nukahtanut lapsi alkoi kitistä, kun Dina irrotti turvavyön pois. Kännykkä soi pahaan aikaan. Dina tiesi soittoäänestä, että se oli Roman. Hän olisi tavan mukaisesti kysynyt, missä nainen luuraa. Dina oli muutaman minuutin myöhässä. Tuuli paiskoi kylmää sadetta Dinan kasvoihin ja se oli kuin jäinen kämmenen läimäytys. Kurkusta puristi. Dina nielaisi kyyneleet, nosti kolmivuotiaan tyttärensä kainaloon ja lähti kohti rappukäytävää. Sisällä haisi kuvottavalle, märille koirille ja ruoan tähteille. Hissin nousu ylös tuntui kestävän ikuisuuden.
Kotona vallitsi sama tuttu kaaos. Alinan isoveli, 10-vuotias Nikita oli itku kurkussa taistellut matikan läksyjen kanssa. Roman kiljui Alinan kanssa kilpaa sotkusta ja kylmästä ruoasta. Dina ei kuullut. Se kakofonia ei päässyt hänen sisäisen palomuurinsa läpi. Ei enää vuosiin. Dina iski kassit lattiaan ja alkoi raivokkaasti tunkea ostoksia jääkaappiin. Roman hiiltyi jostakin, veti takin päälleen ja lähti ostamaan tupakkaa. Lapset hiljenivät ruokapöytään nenät puhelimissa kiinni.
Dinalla ei ollut ruokahalua. Hänellä ei ollut muitakaan haluja. Sinänsä hän oli itse syyllinen siihen. Hänestä piti tulla tunnettu meribiologi. Sehän oli hänen unelmansa. Ei edes unelma, mutta päämäärä, mihin hän oli pyrkinyt määrätietoisesti koko elämänsä. Hän oli käynyt meripelastuskurssin, sukelluskurssin, ollut työharjoittelussa Meribiologian Instituutissa, hionut englannin kielensä täydelliseksi, päässyt ensimmäisellä yrityksellä biologian tiedekuntaan pääkaupunkiin, opiskellut luokan priimuksena… Ja sitten tuli raskaaksi. Ehkäisy petti, eikä keskeyttäminen tullut kysymykseenkään. Roman suostui naimisiinkin. Ei, Dina ei jättänyt opiskelujaan kesken, eikä uralla eteneminen näyttänyt vaikealta. Väitöskirjakin oli melkein valmis. Sitten tapahtui jotain. Dina ei edes huomannut, milloin hän antoi periksi. Väitöskirjan tekeminen ei tuonut rahaa kodin kassaan, lapsen kasvattaminen oli vienyt voimia taistelusta. Äitikin oli sitä mieltä, että opettajan ammatti on huomattavasti varmempi kuin haaveissa siintävä Nobelin palkinto…
Ja tässä Dina oli nyt, kolmen K:n Bermudan kolmiossa: koti, keittiö, koulu… Ja voi niitä K-faktoreita olla lisääkin. Mitään sanomattomaan kolmen huoneen ja keittiön, kiinteistölainalla varustettuun kämppään, kaupassa käynteihin, kotitalouden hoitamiseen ja kampaamon väliin on hävinnyt vuosia. Noh joo, se kampaamo, missä vielä perheen äiti voi purkaa sydäntään, että joku kuuntelisi. Tai joutuisi kuuntelemaan.
Dina katsoi ulos mustaan ikkunaan, jossa pisarat ajoittain leimahtivat täyteen loistoon kuin timantit ohi ajavien autojen valojen osuessa niihin.
Aamu oli yhtä harmaa kuin moni edellinen. Dina laittoi aamiaista, pukeutui ja pakkasi lapset autoon pään sisäisellä autopilotilla. Matkan varrella hän pudotti nuoremman lapsen tarhaan, kiskoi vanhemman käsistä puhelimen ja parkkeerasi koulun pihalle. Nikita pamautti oven kiinni ja lähti kavereiden perään. Dina jäi yksin autoon. Ne hetket, joita hän kutsui oman elämän nanominuuteiksi, milloin hänellä oli aikaa vain olla. Kaipuu jostakin suuremmasta ja merkityksellisemmästä nousi hänen sielunsa uumenista. Esimerkiksi ripsiväri. Dina naurahti ääneen. Hän katsoi itseään peruutuspeilistä ja päätti laittaa sitä ripsiväriä kuitenkin. Tänään heidän kouluunsa oli tulossa europarlamentin vieraita.
VIPit ja MEPit
Isäntien järjestely oli ainakin tehty kiitettävällä tarkkuudella. Kentällä oli odottamassa auto niin Lisaa kuin Mattsia varten, molemmilla oli lisäksi turvapalvelun auto saattueena. Matts istahti takapenkille turvamiehen avatessa ilmeettömänä oven. Matka Jaltalle voisi alkaa. Matts avasi vielä asiakirjasalkkunsa ja selasi läpi sopimusluonnoksia. Varsinaiset neuvottelut oli jo käyty aiemmin, joten seuraavat pari päivää noudattivat vain tarkkoja muodollisuuksia.
Onneksi vip-vieraiden ei tarvinnut jonottaa terminaalin kautta muiden matkustajien seassa vaan matkalaukut kulkivat ohituskaistaa pitkin autoon. Lisan virallinen ohjelma oli alkamassa heti ajomatkan jälkeen, joten hän kiirehti autoon, minkä koroillaan pääsi. Lyhyen kokouspäivän jälkeen oli vuorossa vierailu kouluun ja seuraavana päivänä jokseenkin samanlainen aikataulu. Ajoreitti kulki osittain pienten kaupunkien läpi, mutta antoi myös maistiaisia Krimin pinnanmuodosta. Sevastopolin läheisyydessä suunta muuttui pariin otteeseen täysin, niin maaston, pitkälle sisämaahan ulottuvan merenlahden kuin Venäjän laivastoaseman vuoksi. Autot pysähtyivät suuren hotellikompleksin eteen ja neljä turvamiestä saartoi Lisan auton salamannopeasti. Laukut lähtivät kärryillä sisään ja Lisa asteli rauhallisesti perässä. Hotellin aulassa oli enemmän turvamiehiä kuin asiakkaita. Hissillä kymmenenteen kerrokseen ja Lisa pääsi juuri sen verran virkistäytymään, että voisi hoitaa iltapäivän työtehtävät täysipainoisesti.
Kokouksen parasta antia olivat käytäväkeskustelut, joissa saatiin konkreettisia kannanottoja Krimin tilanteesta EU:n suuntaan. Tulevien vuosien liittymissuunnitelmat aiheuttaisivat suurimmat jännitteet juuri täällä, vaikka asukasluvultaan niemimaa ei näyttele kuin viisi prosenttia koko maan väestöstä. Alueella oli kuitenkin rauhallista eri kieli- ja väestöryhmien välillä ja viime aikojen eurooppalaisten tutkimusten mukaan tilanne näytti paremmalta. Suurin osa koulutuksesta oli venäjänkielistä, kieli, jota Lisa ei ollut missään vaiheessa ehtinyt opiskella.
Vierailuun lähtijöitä oli iso joukko. Autot ohittivat matkan varrella huonokuntoisia koulurakennuksia, osa seurueesta ei ollut uskoa silmiään, voiko jossain vielä näin räjähtäneitä kouluja olla käytössä.
Lopulta saattue kääntyi historiallisen näköisen rakennuksen eteen. Aulaan oli järjestäytynyt jonkin verran yli kymmenvuotiaita oppilaita heiluttamaan minikokoisia, itse piirrettyjä Euroopan maiden lippuja, olipa mukana myös Euroopan tähtilippu. EU-ryhmän naispuolinen johtaja sai rivin ensimmäiseltä oppilaalta pienen, sievän kukkakimpun. Vastaanottava opettaja johdatti ryhmän nopeasti eteenpäin.
Korkokenkien rytmikäs kopina ja miesten nahkapohjaisten kenkien alle jäävien hiekanjyvien rahina siivittivät joukkion rakennuksen toiseen kerrokseen. Siellä heitä oli vastassa pirteän näköinen silmälasipäinen nainen, joka esittäytyi koulun englannin kielen opettajaksi.
- Hienoa, ajatteli Liisa muun joukon hännillä. – Ei vieläkään tarvitse opetella venäjää.
Äkkiä kävikin selväksi, että opettaja kyllä puhui englantia, tosin venäläisellä aksentilla, mutta monikansallinen ryhmä käytti niin montaa erilaista korostusta, että opettajaparka näytti enemmän eksyneeltä oravanpoikaselta kuin lipevältä kosmopoliitilta. Hetken kuluttua hän keksi jotain, anteeksi pyydellen neuvoi odottamaan pari minuuttia ja juoksi pois.
Dina oli juuri lopettamassa omaa oppituntiaan, kun hänen työkaverinsa ryntäsi luokkahuoneeseen.
- Dina, minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä ne puhuvat! kiljahti Nata, englannin kielen opettaja, jolle oli annettu tehtäväksi näyttää vieraille koulua.
- Minä tulen, sanoi Dina. Hän huokaisi kerätessään kirjat pöydältä.
Vieraat olivat joukko kiillotettuja herroja ja rouvia, juuri sellaisia, mitä Dina poliitikoista ajatteli. Näytti siltä, että heidän ainoa tehtävänsä oli huolehtia itsestään: timantit kimalsivat ja kengät loistivat niiden kanssa kilpaa. Heidän englannin kielensä oli kaikkea muuta kuin täydellistä. Dina näytti vieraille kouluaan, joka oli itsessään aika kiinnostava historiallinen kohde, Sevastopolin harvoja ehjinä säilyneitä vanhoja rakennuksia vuodelta 1875. Monimutkaiseen, paremmin variksenpelättimelle sopivaan merkkitakkiin sonnustautunut nainen tivasi, miten ilmanvaihto hoidetaan niin vanhassa rakennuksessa.
- Ikkunaa avaamalla, vastasi Dina.
Nainen pyöritteli silmiään kauhistuneena.
- Uusimmissa rakennuksissa on koneellinen ilmastointi, lisäsi Dina, – mutta tähän rakennukseen sitä ei saa.
- Entä pakkasilla? nainen ei antanut periksi.
- Niin pakkasillakin. Dina naurahti. – Kerran kymmenessä vuodessa täällä on pakkastakin. Ei teillä satu olemaan lunta mukana? Olisin mielelläni esitellyt sitä oppilailleni.
Toiset vieraista olivat hyvin puheliaita ja esittivät miljoona kysymystä kerralla. Toiset tuijottivat vain hiljaa. Joitakuita vierailu varmaan oikeasti kiinnosti. He kyselivät historiasta, kulttuurista ja opinnoista. Toisten ajatukset olivat varmaan muualla. Vieraat levisivät ympäri koulua, etsiskellen itselleen vertaistansa seuraa. Jossakin vaiheessa Dina huomasi olevansa kahdestaan tyylikkääseen beigeen trenssiin pukeutuneen naisen kanssa. Pitkään venyneen hiljaisen hetken jälkeen nainen huomautti kuin ohimennen:
- Minä luulin naisten olevan Ukrainassa erilaisia.
- Millaisia? kysyi Dina huvittuneena.
- Perinteisiä, naisellisempia, perhekeskeisempiä jotenkin, sanoi nainen ja kohautti olkapäitään. – Sinä puhut kuin yliopiston professori, ajat maasturia etkä käytä korkokenkiä.
- Miksi pitäisi? Dina nauroi vastaukselle. – Minä olen Dina.
- Lisa, vastasi nainen.
- Mistä sinä keksit, että ajan maasturia? kysyi Dina.
- Sinulla roikkuu avaimet taskusta. Toyota Land Cruiser.
- Totta, huokasi Dina, muistaen saman tien, että autolaina ei ole tässä kuussa vielä maksettu.
Ja tankata pitäisi viimeistään huomenna, kun Roman lainasi hänen autoaan ja palautti sen tankki tyhjänä. Hänen oma Audi-projektinsa oli korjaamossa, kuten aina. Ruosteinen autovanhus vei lopunkin Romanin huomion perheestä ja seisoi tallissa enemmän kuin pääsi tielle. Se ikuinen rahareikä. Dina pudisti päätään ja palautui nykyhetkeen.
- Haluatko nähdä vielä jotain? Meillä on mahtava kirjasto, museo…
- No, ehkä museo kiinnostaisi. Lisa suostui kohteliaisuudesta.
Dina esitteli naiselle koulun museota. Lisa kuunteli kiinnostuneena, mutta Dina tunsi nahoissaan, että nainen samalla tarkkaili häntä.
